Taas yksi joulu on takanapäin ja uusi vuosi kolkuttelee kynnyksellä. Olen ollut tosi laiska kirjoittamaan mitään tänne, mutta nyt on hyvä hetki kertoa, mitä elämääni kuuluu tällä hetkellä. Mietin pitkään kuinka paljon voin avautua muusta kuin käsityöelämästäni näin julkisesti, mutta totesin, että olen muutenkin avoin (lue lörppäsuu ) ihmisille, joten miksi ei.
(Koska pelkkä teksti on tylsää, laitoin väliin kuvan piparkakkutalosta, jonka tein lapsenlapsen kanssa. Huomioikaa strösselin määrä koristelussa. Sitä kului ja paljon 😄)
Tilkkutyöt eivät ole ihmeemmin kiinnostaneet eivätkä keskeneräiset edistyneet pitkään aikaan. Muutamia pussukoita on tullut väsättyä ja joitakin vaatteiden korjausompeluja. Nytkin ompeluhuoneessa odottaa nyrkkeilijän käsisiteiden lyhennys ja lapsenlapsen housujen vyötärön kuminauhan kiristys.
Ompeluhuoneeni oli tuossa nk. varattuna alkuvuoden. Nuorempi tytär muutti meidän iloksi ja riemuksi kotiin asumaan tammikuussa. Hänen alkuvuoden ohjelmaan kuului lopputyön tekeminen opintojensa päätteeksi. Koska kyseessä oli puettavan muotoilun tutkinto LAB-ammattikorkeakoulussa, kuului siihen myös oman malliston suunnittelu ja valmistus. Tämän takia ompeluhuoneeni oli melko varattuna monta kuukautta. Tytär sai onneksi töitä valmistuttuaan ja löysi asunnon. Yhdeksän kuukauden yökyläily päättyi loppuvuodesta ja ompeluhuoneeni vapautui.
Kerroinkin jossain aikaisemmassa postauksessa sairastuneeni vakavasti. No, syövän kanssa ollaan eletty tässä kropassa yhdessä nyt aika tarkkaan kolme vuotta. Kovin hyviä kavereita ei olla, mutta olosuhteiden pakosta... Itse sairauden en koe tällä hetkellä aiheuttavan kovin paljon ongelmia, mutta ne lääkkeet ja niiden sivuvaikutukset: väsymystä, veriarvojen laskua, infektioherkkyyttä, muutamia mainitakseni. Onhan niistä lääkkeistä tietenkin hyötyä. Ne pitää syöpäsolut aisoissa. Eräs lääkäri väläytteli kantasolusiirtoakin taas, mutta katsotaan nyt. Minä en itse pysty paljoa asiaan vaikuttamaan. Jos sitä päädytään suosittelemaan ja Meilahden kantasoluyksiköstä tulee vihreää valoa, pystyn ainoastaan sanomaan kyllä tai ei.
Ei elämäni pelkkää sairastelua ole ollut, vaikka paljon se pyörii sen ympärillä. Olen ollut nyt kaksi vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä ja vasta tänä vuonna on tuntunut siltä, että olen oikeasti eläkkeellä. Vuosi sitten saatiin vihdoin yrityksen liiketoiminta myytyä. Kun viimeinen tilinpäätös autokorjaamon liiketoiminnasta oli valmis ja veropäätös oli tullut, putosi yksi iso säkki taas hartioilta.
Autokorjaamon liiketoiminnan lopettaminen johti tietenkin siihen, että tuo Herra Tilkkulandia on ollut tässä minun kanssa kotona. Vaikka me samassa työpaikassa oltiinkin, paljoa ei peräkkäin kuljettu. Nyt kyllä kuljetaan yhdessä. Oikeastaan meillä on ollut ihan mukavaakin. Hän on ihan hauska mies, kun pääsi työstressistä eroon. Ruokaahan tuo vaatii aina välillä, mutta onneksi syö suurin piirtein samoja eineksiä kuin minä.
Onhan tässä valmistunut yksi pitkäaikainen projekti, jota on tehty 20 vuotta. Poika osti teininä mustan farkkutakin. Äidin kauhistukseksi leikkasi siitä heti hihat pois, eli siitä tuli farkkuliivi. Sen jälkeen tuli muutaman merkin kanssa, että nämä pitäisi ommella tähän kiinni. Minä tietenkin ompelin ja sen jälkeen merkkejä on tullut vuosien varrella lisää. Poikakin on vanhentunut, mutta musiikkimaku on edelleen sama ja liivi on mukana matkassa. Nyt se on kuulemma valmis ja merkkejä ei enää mahdu lisää. Teidän iloksi kuvat pojan taisteluliivistä.
Kiva kun luit ja mukavaa loppuvuotta sinulle sekä tilkuntäyteisiä hetkiä ensi vuodelle 💓.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi.